Yhteisötaiteella tarkoitetaan usein taiteen ammattilaisen ohjaamaa prosessia, jossa taidetta tehdään ei-ammattilaisten kanssa heidän ehdoillaan. Syksyllä 2023 Emilia Linnavuori ohjasi osana Kalliolan kansalaisopiston toimintaa kaksi yhteisötaidepajaa Meri-Rastilaan ja Kontulaan.
Yhteisötaiteessa on erityisesti kysymys asenteesta ja arvoista eli halusta olla vuorovaikutuksessa ja osallistaa mahdollisimman moni sosioekonomisesta taustasta, iästä tai kyvykkyyksistä riippumatta. Yhteisötaidetta kannattelee ajatus jokaisen toimijuudesta ja siitä, että on tervetullut sellaisena kuin on. Yhteisötaiteen motto voisi olla “taide kuuluu kaikille”, sillä siihen yhteisötaide luonteeltaan myös aidosti pyrkii.
Ohjasin taidetyöpajoja kahteen eri Helsingissä sijaitsevaan lähiöön, Meri-Rastilaan ja Kontulaan syksyllä 2023. Työpajat järjestettiin tapahtumien yhteydessä eli yhden päivän aikana kävijät saivat tulla paikalle, milloin vain ja osallistua teoksen tekemiseen. Osallistujia oli jonoksi asti muutamassa tunnissa, ja heistä nuorin oli arviolta noin 3-vuotias, kun taas vanhimmat olivat lähempänä eläkeikää. Taiteen ammattilaisen tehtävänä on ottaa projektin eri puolet huomioon, kuten tilaajan reunaehdot, osallistujien tarpeet ja toiveet sekä aika-, materiaalirajoitukset. Lopuksi taiteen ammattilainen ikään kuin “vetää langat yhteen” ja pitää huolen siitä, että projektin lopussa on valmis teos.
Meri-Rastilaiset kuvittamaan itseään
Lähiöiden kasvot -yhteisötaideprojektin raamit lähtivät Meri-Rastilan asuinalueesta. Toiveena oli, että erityisesti paikallisia nuoria haluttaisiin osallistaa ja että taideteos tulisi kyseisen kaupunginosan keskeiselle sijainnille, osana pop up-henkistä toritapahtumaa.
Koitin kerätä mahdollisimman paljon tietoa Meri-Rastilasta ennen kuin lähdin suunnittelemaan yhteisötaidetyöpajaa, jotta voisin ymmärtää paikkaa, sen asukkaita ja heidän tarpeitaan paremmin. Vierailin Meri-Rastilassa ja sen ympäristössä useaan otteeseen, pidin paikallisille nuorille suunnittelutyöpajan sekä pidin yhteyttä siellä toimivien järjestöjen ja yhteisöjen kanssa.
Pohjatyön ohella aloin ideoimaan osallistavaa teosta Meri-Rastilaan. Tekemäni pohjatyön perusteella ymmärsin, että Meri-Rastila on suhteellisen hiljainen alue, jossa ei juurikaan ole tekemistä tai harrastusmahdollisuuksia. Asukkaat jäivät ikään kuin uinuvan Meri-Rastilan ja sitä ympäröivän kauniin luontoympäristön taakse varjoon. Samaan aikaan Meri-Rastilassa on kuitenkin paljon eri kulttuureista ja lähtökohdista olevaa väkeä, jotka toivovat alueelle enemmän mahdollisuuksia.
Paikallinen identiteetti jäi pohdituttamaan teoksen näkökulmasta: kuka on meri-rastilalainen? Millaisia ihmisiä täällä asuu, millaisia haaveita ja näköaloja heillä on? Miten nämä henkilöt saataisiin näkyviin? Voisiko tästä lähtökohdasta tehdä yhteisötaideteosta? Voisivatko kävijät tulla kertomaan, näyttämään ja kuvittamaan sitä, keitä he ovat?
Jokaisen osallistujan kädenjälki tärkeä osa kokonaisuutta
Lopulta teosideaksi valikoitui “Meri-Rastilan kasvot”. Se päätettiin tehdä isoille vanerilevyille Kulttuuritalo Merirastin tiloihin. “Meri-Rastilan kasvot” teosta varten maalasin kasvojen muotoja vanerilevylle valmiiksi. Jokainen osallistuja pystyi valitsemaan sieltä yhdet tyhjät kasvot ja jatkaa maalaten sille kaikki kasvonpiirteet ja yksityiskohdat. Työn sai tehdä niin nopeasti tai tarkasti kuin halusi, sabluunoja apuna käyttäen tai vapaalla kädellä maalaillen.
Pop up-henkisissä työpajoissa positiivisia puolia on matalan kynnyksen osallistuminen ja spontaanius. Osallistujien ei tarvitse esimerkiksi sitoutua monen viikon työskentelyjaksoon, vaan paikan päälle voi vain tulla ja mennä. Tällaiset nopeat työpajat voivat olla tärkeitä kohtaamisen paikkoja, joissa oma ääni pääsee kuuluviin ja näkyviin. Tekemisen lomassa ennättää jutella osallistujien kanssa ja osallistujat pääsevät lyhyessä ajassa vaikuttamaan kaupunkiympäristön luomiseen.
Taidetyöpajan suosio yllätti. Torijuhlaan tuli paljon väkeä ja maalauspisteellä oli jatkuvasti kova kuhina, jonka johdosta jouduimme myös jonotuttamaan osallistujia. Tämä antoi myös lisäaikaa kohtaamiselle ja jutustelulle. Erityisesti lapset tykkäsivät projektista: he tarttuivat projektiin innolla ja empimättä, mitä hienompia hahmoja vanerille luoden. Aikuisilla usein ensimmäinen reaktio oli epävarmuus ja epäröinti, mutta pienen rohkaisun jälkeen hekin tarttuivat siveltimeen ja reaktioista päätellen pitivät työpajaa ilahduttavana. Monelle tuntui olevan yllätys, että oma kädenjälki sopi lopputulokseen saumattomasti, vaikka aluksi jännittikin, että “pilaisiko” teoksen sillä, että omasta mielestään maalaa sinne vääränlaiset kasvot. Ohjaajana kuitenkin ajattelen, ettei vääränlaista voi tehdäkään, vaan voi tehdä eri tavalla ja silti kokonaisuuteen yhtä sopivaa, teosta monilla tavoilla rikastuttavaa.
Jokaisesta kasvoista tuli omannäköinen, yhtä kiinnostava ja omanlaista tarinaa kertova. Valmiiksi maalatut kasvojen muodot ja sabluunat mahdollistivat tekemiseen tarttumisen kaiken tasoisille: kasvoista tulisi kaikille samankokoisia ja sabluunat madalsivat kynnystä tarttua kasvonpiirteiden maalaamiseen ja loput yksityiskohdat sai taiteilla vapaasti luovuutta käyttäen. Jokaisen osallistujan oma kädenjälki oli tärkeä osa kokonaisuutta: ei sen parempana tai huonompana kuin kenenkään muunkaan. Omaa lopputulosta ja toisten tekemiä kasvoja oli helppo katsoa kokonaisuutena ja nähdä, miten jokaisen erilaisen tyyli on rikkaus, ei suinkaan vertailun arvoinen asia. Tätä moni osallistuja ihmetteli kanssani maalauksen jälkeen.
Teokset elävät vielä tekemisen jälkeen
Samanlainen taidetyöpaja toteutettiin myös Kontulassa Meri-Rastilan jälkeen. Kontulan projekti oli monelta osin hyvin samanlainen, mutta materiaaleina oli tällä kertaa tussit. Kasvojen aihiot olivat vanerissa tässäkin projektissa, mutta kasvot piirrettiin tussilla. Kontulan tapahtuma oli pienimuotoisempi, mutta tässäkin työpajassa kävi innostunutta väkeä taiteilemassa. On aina ilo, kun joku, joka sanoo ettei “osaa piirtää”, mutta kuitenkin osallistuu projektiin mukaan ja lopulta näkeekin oman käden jäljen muiden joukossa, yhtä arvokkaana kuin toistenkin tekeleet.
Kontulassa kaikkia kasvoja ei saatu tehtyä työpajan aikarajan puitteissa, ja teos jätettiin keskeneräisenä odottamaan uutta työpajakertaa. Uutta työpajaa ei koskaan pidettykään, sillä nuorisotalon nuoret olivat omatoimisesti piirtäneet loput kasvot täyteen. Tämä oli yhteisötaiteen näkökulmasta ilahduttava asia: teos elää ja muuttuu jatkuvasti ja se otetaan haltuun siellä kuuluvassa paikassa omakseen. Muiden piirtämät kasvot antoivat osviittaa sille, että teosta jatkettiin omatoimisesti samalla tavalla kuin muidenkin. Vain kaksi omatoimisista kasvoista oltiin toteutettu vähän eri välineillä ja teokseen oli lisätty kirjoitusta. Muiden tekemiä kasvoja ei kuitenkaan oltu töhritty tai pilattu.
Tällaisten projektien ohjaaminen antaa itselleni ohjaajana paljon. Yhteisötaiteessa taide ja sen tekeminen otetaan osaksi tavallista elämää ja siitä tehdään jotain iloa, osallisuutta, pystyvyyttä ja toivoa herättävää. Taide parhaimmillaan voi olla keino kohdata ja olla läsnä, vaikka vain pienen maalaushetken verran. Yhteisötaide voi rohkaista kohti leikillisyyttä ja kykyä haaveilla paremmasta tulevaisuudesta. Taide voi olla keino kokea olevansa merkityksellinen osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja vahvistaa tunnetta omasta toimijuudesta.
Kirjoittajana
Emilia Linnavuori, kuvataiteilija ja taidepedagogi
Kirjoittaja kuuluu Kalliolan kansalaisopiston OPH:n rahoittamaan Laatu- ja kehittämishankkeen työryhmään, jonka tehtävänä on edistää osallisuutta ja yhteisöllisyyttä kansalaisopistoissa jalkautuvan työn keinoin.